Poikaystävänä paras ystävä

Tänään syömään kävellessä mietin omaa parisuhdetta: miten ystävyys muuttui rakkaudeksi ja mitä kaikkea muuta siinä matkan varrella muuttui.

Ehdin tosiaan olemaan (ainakin omalta puolelta) hyvä ystävä nykyisen poikaystäväni kanssa n. 4 vuotta ennen kuin yhtäkkiä, hups ihastuttiin. 

Ei oltu koskaan aikasemmin tavattu oikeassa elämässä, vaan tutustuttiin irkissä (internet relay chat), vaihdeltiin kuulumisia facebookissa jne. Tiedettiin kyllä miltä toinen näyttää, minkä ikänen, oikea nimi jne. Tiedettiin toisistamme myös paljon henkilökohtaisia asioita, joita ei ihan kenelle tahansa kertois kukaan. Oltiin siis miun mittapuulla ystäviä.

Samaan aikaan mie mietin Imatralta pois muuttamista ja tää mies oli miettiny pitkään Tampereelle muuttamista. Ehdotti miullekin Tamperetta ja suostuin.

Muutettiin samana päivänä samaan kaupunginosaan ja tavattiin vielä muuttoiltana. Oltiin puhuttu paljon ekasta tapaamisesta etukäteen - molemmille oli selvää toisen tunteet ja toisen paskahalvausjännitys - ja sovittu, että otetaan ihan rauhallisesti. Kai sitä vois jopa sanoa, että seurusteltiin, ennenko oltiin ees tavattu :D

Noh, se rauhallisesti ottaminen ei sit kuitenkaan sujunu ihan hirveen hyvin ja muutamaa päivää myöhemmin päätettiin yhessä, että kyl tää nyt on sitä seurustelua.

Ei oo kaduttanu kertaakaan.

Kyllä mie kieltämättä joskus sillon ihastusvaiheessa, ennen tapaamista mietin monesti, että onko hyvä idea alkaa seurustelemaan vanhan ystävän kanssa? Jos se ei toimikaan, niin ne välit ei koskaan palaa ennalleen.

Nyt melkein 2 vuotta myöhemmin voin sanoa, että tää mies on miulle se Oikea (jos semmosta on olemassa) ja ystävän kanssa seurustelussa on hyvät ja huonot puolensa. 

Ainaki jätkä ties etukäteen mihin rupes, keneen sotkeutu!

Siinä vaiheessa kun kunnolla hoksasin, että seurustellaan, pystyin vielä puhumaan tälle miehelle mistä tahansa maan päällä, ihan kuten aikasemminkin. Mut tänään ekaa kertaa tiedostin, etten pysty enää enkä tosiaan ymmärrä miks. Mikä muka on muuttunut? Mie, mies vai miun suhtautuminen mieheen?

Tietty luonteelleni ominaisesti edelleen sanon asiat suoraan ja puhun asioista, mutta jotenkin se oman kuoren alle päästäminen on hirveen vaikeeta, kun se ihminen saattais sinne ihan oikeesti huomaamatta livahtaa. Vaikeista asioista en osaa enää puhua ihmiselle, jolle oon joskus kertonut lähestulkoon kaiken ja vähän enemmänkin, kun olis tarvinnut.

Jos joku osaa miulle kertoo miks, otan mielelläni ideoita vastaan.

Aina kun yrittää sanoa jotain, mistä on vaikea puhua, menee jotenki kieli solmuun ja tulee liian paljas olo ja siihen se sitten jääkin.
Harmittaa.
Miusta on ihanaa, että miun mies on myös miun paras ystävä. Se on ehkä parasta maailmassa, kun meillä on niin hauskaa yhdessä ja ollaan aika samanlaisia arkielämässä. Vielä ihanampaa olis, jos uskaltaisin joskus kertoa mitä miun pään sisällä oikeesti tapahtuu - selvinpäin.
Eikä tää kuitenkaan johdu siitä, ettenkö luottais tai pelkäisin tulevani satutetuks - tää mies ei koskaan tekis miulle mitään pahaa. Välillä tuntuu, tää mies on jopa liian kiltti tappamaan itikkaa, ehdottomasti lempein ihminen mitä tiiän.

Minkä takia on niin paljon helpompi puhua vieraalle ihmiselle - tai kirjottaa blogia, kun puhua omalle poikaystävälle?
Ihmismieli on hämmästyttävän typerä ja ristiriitainen toisinaan.

Lunta ja pikkutyttöinnostusta

Miulla on ollu riitaa yhen läheisen ihmisen kanssa ja se on saanu miut miettimään, että miks aina sovintoa tehtäessa tehdään samalla kompromissi, et molemmissa on ollu vikaa ja yritetään molemmat oppia virheistä? Riidan aikana kuitenkin kumpikin syyttää toisiaan ja on vakuuttuneita, että vaan toisessa on vikaa. Ja miks se on niin vaikea myöntää, että itessä olis kaikki vika ja toisessa ei ollenkaan, kun kuitenkin kaikki tiedostaa olevansa inhimillisiä ja viallisia kaikissa muissa asioissa? Miks sovintoa tehtäessä on helpompaa tehdä kompromissi, kun vaikka selvittää se riidan aihe juuria myöten? Varmaankin, koska se selvittely saattais aiheuttaa uuden riidan ja kompromissilla pääsee helpommalla ilman että oikeesti tarvii paneutua siihen ongelman ytimeen. Puuh.

Ihmiset on hirveen vaikeeta ja luen myös itteni tähän ryhmään.

Kävin torstaina luokkakaverin tupareissa. Juhlakansa koostui lähinnä miulle entuudestaan tuntemattomista, n. 10 vuotta vanhemmista ihmisistä. Tupakalla käydessä huokasin tyytyväisenä, miten ihanaa on, ku vihdoin maa on valkonen. Tähän muutama vanhempi mieshenkilö kommentoi, että mielummin asuisivat Egyptissä, jossa sataa n. 10 päivää vuodessa ja että "talvi, kylmyys ja lumi on perseestä." Mie en jotenkin osaa samaistua tähän ajatusmaailmaan. En kiellä, ettenkö itekin inhoais kylmää, märkää ja pimeyttä, mut samalla pidän sitä suurena lahjana ja rikkautena että meillä Suomessa on ne neljä vuodenaikaa - vaikkakin jotkut niistä on vähemmän kivoja kuin toiset. En usko, ett pystyisin koskaan asumaan pitkään maassa, jossa on aina kesä. 

Tulis ikävä lunta.

Kerroin näille mieshenkilöille saavani edelleen jokaisen ensilumen aikaan semmosen "pikkutyttöinnostuksen", jonka jälkeen herra Aikuiset alkoi kattomaan minuu "typerä pikkutyttö"-katseella. En tiiä kovin montaa ärsyttävämpää asiaa, ku tää katse. Urgh!

En tiiä, johtuuko se joidenkin vanhempien ihmisten alentuva katse siitä, että ne on unohtanu millasta oli olla nuori vai kuvittelenko sen kaiken. Luulisin kuitenkin, etten oo ainut joka tähän ilmiöön on törmänny.

Henkilökohtasesti miusta on ihanaa edelleen kyetä innostumaan asioista, ku nelivuotias. Se saa pienetkin asiat tuntumaan paremmilta ja isommilta, ku ne itseasiassa onkaan. Sääliks käy niitä Oikeita Aikuisia. En haluu koskaan kasvaa semmoseksi aikuiseksi, joka ei pysty enää nauttimaan pienistä asioista, kuten ensilumi.

Vai oonkohan mie vaan jumahtanut osittain lapseksi ja kieltäydyn aikuistumasta?

Onko se niin huono asia välttämättä?

Kuka tietää.

Koen jotenkin epämukavaks ajatuksen, et miustakin saattaa tulla se kiireinen, vakava aikuinen, joka ei ehdi pysähtyä ja kattoa ympärilleen. 

Aikuinen, joka ei innostu rakentamaan lumilinnaa tai lumiukkoja. 

Aikuinen, joka ei koe arvolleen sopivaksi leikkiä kavereiden kanssa vesisotaa, vaan jää katsomaan vierestä kun lapset pitää hauskaa. 

Aikuinen, joka syksyllä ulkona kävellessään huomaa niitä upean värisiä lehtiä maassa ja puissa ja ota sitä kauneinta mukaansa laittaakseen sen kirjan väliin. 

Aikuinen, joka ei huomaa ensimmäisiä rohkeita taimia puskemassa kylmästä maasta keväällä tai silittele ensimmäisiä pajunkissoja.

Saatan olla naiivi, lapsellinen ja typerä ja paljon muuta, mut toivon ettei miusta koskaan tuu tuota aikuista.

En tiiä.

Kaunis talviaamu, aurinko paistaa ja kaikki lumetkaan ei ehtiny taas sulaa. Miulla on jotenkin ristiriitainen olo, en osaa sanoa oonko onnellinen vai surullinen. Ehkä tää olo on molempia. Kävin suihkussa. Yleensä se auttaa, vaan ei nyt. Teki mieli rasvata iho ihanalla kookoskosteusvoiteella, mutten jaksanu. Laiska.

Johtuisko tää flunssasta? Vai siitä, että luin ennen suihkua tutun tytön blogia siitä, miten se on saavuttanu unelmansa ja valmistunu ammattitanssijaksi? Tuli jotenkin epäonnistunut olo sitä lukiessa. Oon kateellinen. Ehkä tää johtuu siitä.

Minuu on monesti kuvailtu taiteelliseksi, luovaksi ihmiseksi. Suihkussa käydessä yritin miettiä, millon viimeeksi oon käyny ulkona ihan vaan kuvaamassa? Millon viimeeks oon piirtäny? En muista. Joskus kuvaaminen oli miulle jotain semmosta, joka aiheutti loppupäivän ajaksi naamalle hurjan leveen hymyn ja jotenkin euforisen olon. Ja tiiän, että se todennäkösesti aiheuttais saman reaktion vieläkin, mutten vaan jotenki saa aikaseks lähtee ulos. "Siellä on kylmä ja liukasta. Kaadun kuitenkin ja rikon kameran. Sitäpaitsi hanskat kädessä on hankala kuvata." Niinpä.

En tiiä onko se luovuttamista vai "aikuistumista", kun kuvaamisen sijaan päädyin opiskelemaan oikeasti työllistävää alaa? Vai oisko se realistista tulevaisuuteen katsoen? Etten joudu jatkossakin viettämään opiskelijaelämän kaltaista elämää, venyttää jokaista penniä ja miettiä, miten selviin tänkin kuun, kun ei oo töitä ja rahat on loppu vaikka kuinka yritti säästää. Vaikka tää oliskin järkevä päätös, silti tuntuu, että oon jollain tapaa luopunu unelmistani. Enkä oikeen enää ees tiedä, mistä unelmoisin. Ei riitä aika moiseen. Aikuistuminen ei oo kivaa.

Oon kyllä tiedostanu sen jo muutaman vuoden, että oon meiän suvun "musta lammas", ainut yli parikymppinen jolla ei oo vieläkään mitään toisen asteen tutkintoa, ainut joka ei oo koskaan ollu "oikeissa" töissä. Joka kerta, kun lopetin koulun kesken (ei niitä kertoja oikeesti oo ku kaks) toteamalla, ettei tää oo sitä mitä mie haluun loppuelämäni tehdä, joku sukulainen aina sanoi "mut eihän siulla oo enää ku puoltoista vuotta jäljellä, kävisit vaan loppuun. Sit siulla on ainakin joku ammatti." EI! Ei, ei ei! Mie en haluu "vaan jotain ammattia", mie haluun sen ammatin, mistä voin olla kiinnostunut vielä 20 vuoden jälkeenkin! Kappas. On siitä kapinallisesta, oman tiensä kulkija-minusta vielä näköjään jotain jäljellä.

Useesti tuntuu, että oon ainut omasta kaveripiiristä, joka ei vieläkään tiedä mitä haluaa elämältä, millanen ihminen haluaa olla ja ylipäätään miten perin olis hyvä olla. Totuushan on, että todennäkösesti kaikki muutkin painiskelee samojen asioiden ja alituisen epävarmuuden kanssa, mut niistä ei tuu koskaan puhuttuu kenellekään. Miksei?

Hirveen usein mietin päivän keskusteluja pääni sisällä, keksin jälkikäteen fiksua sanottavaa, muotoilen lauseitani uusiksi. Hirveen usein hävettää ja pelottaa.

Kai se täytyy toistaseksi vaan uskoa vanhempia, että se epävarmuus häviää iän myötä. Tai ehkä miulla vaan on joku kaamosmasennus.